kaupunkini

Niitä näitä

Hei rakkaat!

Syvin anteeksipyyntöni etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin, jotenkin tää postaaminen on jäänyt kaiken muun alle ja en kerta kaikkiaan oo ajatellut koko blogin ylläpitoa.
Voin hyvin, en ole raskaana enkä ole suunnitellut karkaavani maorin kanssa Fijille. Elämäni on täyttynyt paljolti koululla, harrastuksilla ja kavereilla, mikä on kaikin puolin mukavaa ja sopivan kiireellistä. Päätin tuossa kk takaperin että teen Girls' Highn NCEA loppukokeet, mikä tarkoittaa sitä, et mun pitäisi kai aloittaa todellinen opiskelu jossain vaiheessa..tähän asti oon ollut aika löysin rantein, vaikka oonkin joka viikonpäivä koulussa. Mutta vaihtovuoden tarkoitus ei oo vetää itseään piippuun stressin takia, vaan ottaa vähän rennommin ja lataa pattereita tulevia Suomen kirjoituksia varten. Eli, en aio hätääntyä assessmenttien ja sanakirjojen parissa.
En voi olla päivittelemättä, kuinka nopeesti aika on mennyt. 7 kk takana päin, neljä vielä edessä. Afs lähetti jo mun lähtöpäivän tiedot ja mitä todennäköisemmin palaan 5pv tammikuuta Suomen kamaralle, ellen eksy Bangkokin lentokentällä tai missaa Sydneyn lentoa.
Olin tosi kipeä pari viikkoa sitten, en koko viikon aikana liikauttanut raajaakaan, makasin sängyssä ja siemailin inkivääri-sitruuna-teetä. Pahan flunssan, kuumeen(yhtenä iltana hyppäsi 39,7 asteeseen) ja korvatulehduksen jäljiltä olin aika heikkona, enkä muista koko ajasta oikein mitään. Korvatulehduksen voi tuntea vieläkin, ja juuri lopettelin antibioottikuuria, mutta itse tulehdus ja tukkeutuminen saattaa jatkua vielä viikon verran.
Huh, kaikkea on ehtinyt tapahtua heinäkuun, elokuun ja syyskuun aikana. Heinäkuun kahen viikon lomalla, molempien ball:ien jälkeen, New Plymouthiin matkasi kolme afs-kamua mun ja islantilaisen ystäväni luokse asustamaan vähäksi aikaa. Koluttiin koko pikkukaupunki läpi, kierreltiin museossa ja kirpparilla, tehtiin autoreissu hostäidin kanssa rannalle katsastamaan Three Sisters ja leivottiin suomalaisia korvapuusteja! Napattiin bussi Wellingtoniin; hengattiin päivät keskustassa, pidettiin taukoja mitä suloisimmissa pikkukahviloissa, kierreltiin vintageputiikeissa(etenkin Cuba St, jälleen kerran, piti meidät tyytyväisinä antimillaan). Palasin bussilla islantilaisen kamuni kanssa, ja jopa seitsemän tunnin ajomatka ei ihme kyllä tuntunut miltään etelä-saaren reissuun verrattuna. Jos ajaa itse kyseisen matkan, ajasta putoaa puolet pois koska bussi pysähtyy jokaisella kyläpahasella. Onneksi Black forest-suklaa ja pestoleivät pitivät meidät järjissä.
Viimeiset pari vikaa lomapäivää pysyttelin enimmäkseen kotikaupungissa, lukuun ottamatta reissua Marokopaan parin kaverin kanssa. Kylässä asui varmaan seitsemän henkilöä meidän lisäksi. Käveltiin rannalla, kokkailtiin ja tuijoteltiin Greyta, kävin jopa pulahtamassa jääkylmässä meressä!
Ennen koulun alkua tapasin Caitlinin, joka lähti pari viikkoa sitten Kanadaan vaihtoon. Käytiin Chaos-nimisessä kahvilassa, joka tarjoaa kaupungin parhaimmat kahvit. Jordaynan kanssa hulluudenpuuskissa juostiin uimaan mereen, joka tosissaan on jääkylmää!!!!, ja päädyttiin läheiseen uimahalliin lämmittelemään pieneen saunaan. Meidän oli pakko ostaa ranneke vesiliukumäkiin, jotka paikallisten mukaan on Uuden-Seelannin hurjimmat. Tapasin jonossa naisen, joka kävi vähän aikaa sitten Helsingissä, ja kuulemma rakasti kesäistä kaupunkiamme.
Koulu alkoi ihan tavallisesti. Ekoista viikoista muistan villit viikonloput jossain päin Spotswoodia, ja tottakai synttäripäivän ja synttäri potluckin läheisimpien ihmisten kanssa. Ihanaa oli saada puhelu perheeltä synttäriaamuna ja ihan siinä herkistyi kun ei tällä kertaa saanut aamiaista sänkyyn. Mutta koulussa sain tyttöporukaltani kuvakollaasin ja oreopalloja(voi kyllä, oreoista tehtyjä suklaapalloja, mm mm) ja illalla perhe järjesti synttäri-illallisen. Hassua oli kuitenkin juhlia 18vee synttäriä keskellä arkea, kun Suomessa siihen aikaan kaikki oli vielä lomilla. 18, huhhuh. Tottakai sitten seuraavana viikonloppuna sain kokea New Plymouthin villin yöelämän(jopa yhteensä neljän viiden baarin voimalla, hooray!). Mutta aika rakastunut mä oon tähän pikkukaupunkiin, ei tätä voi kukaan inhota.
Siitä seuraavat viikot kuluivat koulun parissa, jalkapallon, paikallisen kuoron, netballin ja joogan parissa. Aloitin neljän viikon kurssin kamuni kanssa, ja nyt tuntuu et olisi voinut jatkaa pidempääkin. Opin pääseisonnankin!!!
Tänään vika tunti oli hypäri, joten ajettiin paikalliseen taidegalleriaan tsekkaamaan uusin näyttely, ja pysähdyttiin pikkukahvilassa kahville. New Plymouth alkaa siirtyä kevään puolelle, ja talven sadekuurot ovat vähentyneet huomattavasti. Aurinko lämmitti selkää, kun Bronte ja mä höpistiin niitä näitä ja tajusin kuinka helppoo voikaan välillä olla. Oon aika onnellinen täällä.

It's ball time babe

Voi kyllä, oon ollut tanssiaisten vietävänä kahtena peräkkäisenä lauantaina. Girls' High Ball, joka järjestettiin New Plymouth hotellissa, oli oikea sivistyneisyyden perikuva. Ball Committee teki hienoa työtä, ja lopputuloksena oli perin elegantti tapahtuma. Oodi heille!

Tosin olisi se ollut upea ilta ilmankin sitä stressin määrää. Ball on iso juttu täällä - tytöt valmistautuu kuukausikaupalla itsensä tuunaamiseen, ja mekkojen armoton metsästys ei näytä saavan loppuaan. Viimeiset viikot ennen tapahtumaa mistään muusta kuin luomiväreistä ja korkojen senteistä ei osattu puhua. Koulun kirjastossa kuului kuumeinen näpytys, kun googlekuvissa vilahti jos jonkinmoisia kiharrettuja nutturoita ja poninhäntiä. Opot saarnasivat after ballien vaarallisuudesta, ja kuinka jokainen alkoholin vaikutuksen alainen käännytetään ulko-ovilla, huumeista puhumattakaan. Tottakai se on tärkeä ilta, mutta tosissaan; hauskempaa on, kun otetaan hitusen rennommin rantein.

Juuri ennen Ball-iltaa meidän Englannin luokassa pidettiin seminaareja. Yksi tyttö teki tutkimuksen, kuinka paljon rahaa käytetään kyseiseen iltaan per henkilö. Luvut hipoivat suunnilleen 600 dollaria. Tottakai riippuen mekon hinnasta. Toisilla se lähenteli 300, toisilla taas 50 dollaria. Mun lompsalle tuo jälkimmäinen sopi erinomaisesti. Löysinkin ihanan 40-luvun vintagemekon pienestä putiikista rannan läheisyydestä. Mutta oli se kyllä aika ongelma tapaus; helmassa oli pieniä reikiä, koko oli kahta numeroa liian suuri ja hännän huippuna kangas oli läpinäkyvä. Vaarana oli näyttää pedistä karanneelta. Lopputulos oli kuitenkin mieleinen, melkoisen tuunaamisen jälkeen tosin.

Ilta aloiteltiin pre-ballilla, yhden koulukaverin luona. Meitä oli yhteensä 32 osallistujaa, lisäksi vanhemmat ja muut halukkaat kuvanottajat. Kaikki oli niin fiiniä; palkatut tarjoilijat puikkelehtivat ihmismassojen välissä kantaen taivaallisia antimia, lohileivistä suolaisiin creppeihin. Juomina tarjoiltiin alkoholitonta ja alkoholillista boolia. Korkokengät eivät olleet kovin armollisia varpaille, vaikka edessä oli vielä monen tunnin tanssisessiot!
Parit näyttivät niin komeilta puvut päällään, bow tiet pisteenä ii:n päällä. Tällä kertaa kuitenkin hameväki taisi varastaa huomion; erityisen kova veto oli Bronten leopardikuvioinen kolttu! Iltamekkoja, komeita partnereita, sivistynyttä siemailua ja vaihteeksi ihanan kevyttä höpöttelyä - tällaiseen voisi vaikka tottua.

Bronte, Bex, minä, Emily ja Kyla - my lovely ladies!

Kesäkuun talvi

Uudessa Seelannissa eletään vilpoisia, kaulaliinantäyteisiä mutta riittävän aurinkoisia päiviä. Ensimmäisenä kesäkuun viikonloppuna sain vieraakseni aucklandilaisen, alunperin saksalaisen vaihtarikamun, joka muutti meille kolmeksi päiväksi. South Island tripin jälkeen mulla on mukavasti siroteltuja kontakteja ympäri maata, ja tämäkin tytsy tuli tosi läheiseksi niiden kymmenen päivän aikana.

Ja mikä parasta, Josie ei ollut ainoa vaihtari, joka päätti suunnistaa New Plymouthiin kyseisenä viikonloppuna. Ranskalaisen Marien luokse saapui kaksi muuta ranskalaisneitoa, ja hostveljet Argentiinasta ja Brasseista punkkasi ruotsalaisen Jacobin luona. Lisäksi Maria Clara Wellingtonista ja paikallinen islantilainen Ragnheidur, eli yhteenlaskettuna kymmenen vaihtaria sieltä täältä pohjois-saarta kohtasivat meidän pikkukaupungissamme. Vietettiin lauantai-aamupäivä rannalla uiden ja pelaten rugbya - toisin sanoen heitellen palloa, mut rugby kuulostaa paremmalta - ja opin jopa oikean heittotekniikan, jahuu! Ehkä vielä joku päivä löydän itseni amatsoninaisten kaltaisena lihaskimppuna temmeltämässä pelikentällä, kuka tietää. Vesi oli, hmmm, jäätävää, tai ainakin aluksi. Mutta kyllä sellainen suomalainen sietokyky virtaa vielä suonissani, kiwit on niin hienohelmoja et pakko tää perikuvottavan stereotypinen suomalainen sisu on todistaa. Tosin me vaihtarit ollaan kaikki semi pohjoisesta, lukuun ottamatta etelä-amerikkalaisia, mutta sattumalta kaikki New Plymouthin vaihtarit on pohjolan poppoota. Saksalainen Rosa ei tällä kertaa voinut liittyä seuraamme, kuulemma host-tyttären velvollisuudet tuli esteeksi.

I love this girl

birth-, tues- and friday happenings

Viime tiistaina suunnistin sateessa Jordaynalle, 18vee synttäripäivälliselle! Ruokaa tuotiin nyyttäri-idealla, pot luck kiwien kutsumana. Heitin jauhot ja sokerit kulhoon puol tuntia ennen lähtöä, ja sain kuin sainkin loihdittua pellillisen muffinsseja. Tupa oli täpötäynnä ja ruokaa vaikka Aasialle. Toiset oli valmistaneet oikeita gourmet-herkkuja; "just in case that she won't have any doubts about our relationship. Jordy vain säteili ja sytytteli kynttilöitä ylpeänä emäntänä, siis kaikki oli niin viimeisen päälle että jopa kynttilät oli koottu omin kätösin ties mistä ruusunlehdistä! Kuten etiketin mukaan, kaikille jaettiin kolmet erikokoiset haarukat ja veitset, jälkiruoka-lusikoita unohtamatta. Oli thaipataa, quiche lorrainea ja uunijuureksia. Välinaposteltavana pieniä lohileipiä. Ennen jälkiruokaa kaikille jaettiin lappuset, joihin piti kirjoittaa kaksi kysymystä - toinen, jonka vastauksena oli oma nimi ja toisen vastauksena jonkun toisen juhlijan nimi. Tarkoituksena siis jokin hauska tapahtuma lähiaikoina josta kaikki ei välttämättä tiedä. Oma nimeni oli liitettynä melko moneen noloon tapaukseen, enimmäkseen kieleen liittyviin väärinkäsityksiin. Joku saunatarinoista perin pohjin tyrmistynyt kirjoitti: "who wonders in the snow naked? - Roosa!" Se on itseasiassa aika kova juttu täällä; kiwit ei saata uskoa, että hengataan 70-100 asteisissa kuumissa huoneissa ja loppujen lopuksi hypätään lumihankeen.

Perjantai-iltana lähdin Temahin, Hollyn, Katien, Lucyn ja Brooken kanssa ulos. Eka etappi oli burgerfield, josta tarttui mukaan kaupungin parhaimmat purilaat kera kumara-ranskisten. Koska perjantait täällä ei oo samalla tavalla viikon kohokohtia kuten meillä päin(lauantaina kukaan ei jämähdä kotisohvalle), New Plymouthin keskusta ei tarjonnut kovinkaan monta vaihtoehtoa vapaa-ajanviettoon. Päädyttiin romanttiseen hömppäleffaan, The Five-Year Engagement, joka sai samaan aikaan nauramaan ja kyynelehtimään. Brooken uniikki hekotus teki kaikesta vielä vähän hauskempaa, joten meidän penkkirivi päätyi aika hysteeriseksi hyssyttelyistä huolimatta. Huonokäytöksiset teinitytöt soosoo, ja mummit nyrpistää neniään.
Tytsyt halusi esitellä mulle kiwiherkun - kermaa, mansikkajogurttia, suklaata, oreoita ja vaahtokarkkeja sekoitetaan yhteen kulhoon paksuksi jälkkäri-sörsseliksi. Ihan hyvää, vaan tosi makeeta. Parin lusikallisen jälkeen oli aika tyytyväinen.
Brooke, joka matkasi puoleksi vuodeksi Ranskaan, on yksi afs:n returneista. Vaihtarivuosi oli aika mullistava kokemus ihmiselle, joka on asunut koko elämänsä samassa talossa, niissä samoissa piireissä. Uusi-Seelanti on niin kaukana kaikesta - jopa paikallinen lehti sisältää vain yhden ainoan sivun maailman uutisille. Overseas-reissu Australiaa pidemmälle on jokaisen kiwin unelma koulun jälkeen. Toisilla on siihen varaa, toisilla ei. Brooke kertoi, että tänne on pelottavan helppo jämähtää; kaikki puhuu toisaalle muuttamisesta, mutta aika harva toteuttaa sen.
Täällä on kuitenkin hyvä elää. Uskon, että niin kauan kun maan kulttuuria maustetaan sopivasti toisilla, ihmiset pysyvät avoimina ja suvaitsevaisina. Liian eristäytynyt yhteiskunta ei ole palvelus kenellekään. Joskus paikalliset ovat todella huolissaan siitä, että kiinalaiset valloittavat Uuden-Seelannin. Saa nähdä, 4,2 miljoonan kiwiväestö on kuitenkin vielä aika hyvin.

friday dessert

it's autumn babe

Oodi vapaalle perjantaille! Koulussa oli opettajien päivä, joten saatiin varaslähtö viikonlopun viettoon. Taivaallisten yhdeksän tunnin yöunien jälkeen tallustin juuri sopivasti Caitlinin synttäribrunssille. Caitlin on saksalaisen vaihtarin Rosan hostsisko heinäkuuhun saakka, jolloin neito itse lennähtää ranskankieliseen Kanadaan vaihtoon. Aika jännittävää; ranskan puhuminen on vähän niin ja näin, ja kaiken lisäksi vuosi tulee olemaan koulun kannalta aika olennainen - ei ihan samanlainen rento gap year niin kuin mulla. Pelottavan helposti tuo asenne koulua kohtaan on täällä lepsuuntunut. Ensi kevät tulee olemaan nimittäin tuskaa; kuinka väärin onkaan vaihtaa vesiväripensseli laskimeen?

Lauantaina ensimmäisen netball-matsinini jälkeen(hahahahahahahh holy moly se oli totta vie kokemus, mut eiks se harjoitus teekin mestarin?) sain ihanaksi vieraakseni Marien. Ranskalaistypy asuu Inglewoodissa, 30 minsaa New Plymouthista itään. Käveltiin foreshorea pitkin, kivet värjäytyi oranssiksi auringonlaskusta ja ilmassa velloi jo syksyn tuoksuja. Vaikka kotikaupunkini ei ole kooltaan suuren suuri, juuri meri tekee siitä lohduttavan avaran. Joskus kun kaipaan tilaa, hyppään pyörän selkään ja polkaisen rantatielle. Suola kutittaa nenää ja aurinko lämmittää nenänpäätä. Vastaantulijoiden lapsilla on taipumus joutua vaaratilanteisiin pyöräni kanssa, mut aina ne pelastautuu viime hetkellä. Lokit huutaa. Se on vapautta.

Kotiin päästiin juuri ennen pimeää, suoraan ruokapöytään. Rakastan täkäläistä päivälliskulttuuria. Dinner on se aika, jolloin jokainen istuutuu alas jutustelemaan päivän kuulumisista ja muista ajankohtaisista tapahtumista. Ja mikä mahtavinta, jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa keskustelussa: äiti aloittaa peruskysymyksillä koulusta ja töistä, sisko selittää ja mä jatkan, veljiltä täytyy kysyä erikseen kun eivät meinaa saada suunvuoroa tai muuten vain keskittyvät ruokaansa. Jossain vaiheessa mukaan tulee isä, ja mikä ihaninta, tämä puheenvuoro jatkuu ja jatkuu ja lopulta sisko ei voi muuta kuin keskeyttää lauseella: "oh that's fascinating dad, what next?" Sitten äiti jatkaa jollain hauskalla lääkäritarinalla, ja useimmiten isä kysyy jossain välissä täsmälleen samat kysymykset kaikilta lapsilta, jotka äiti esitti alussa. Jossain vaiheessa mukaan tulee afs ja kulttuurit -  Suomesta löytyy aina jotain pähkähullua tarinan aihetta. Mutta mikä parasta, kaikki on täysin tyytyväisiä omaan rooliinsa ruokapöydässä. Paitsi ehkä mun pikkuveli, joka ystävällisesti koittaa odottaa omaa puheenvuoroansa, kuitenkaan onnistumatta ja lopulta huutaa kaikkien yli: "I have an opinion too!" Ilta meni Revolutionary roadia katsellessa takkatulen lämmössä ja teekuppi kätösessä.

Sunnuntai voih mutta afs barbeque meeting at my house yeah! Kokkailtiin aamupäivä ja pulahdettiin uimaan ennen vieraita; tupa tuli täpösen täyteen neljään mennessä. Nykyisiä vaihtareita, returneita, support-henkilöitä - meidän järjestö sisältää jos jonkinmoista porukkaa. Ja tosiaan kun hostisä on Taranaki afs:n puheenjohtaja, meillä järkätään melkein joka kuukausi tapaamisia eri kokoonpanoilla. Suunniteltiin ruotsalaisen Jacobin ja Marien kanssa reissua Aucklandiin bussilla viimeiselle viikonlopulle tässä kuussa; mennään moikkaamaan muita south island tourin heppuja ja muuten vaan pällistelemään suurkaupungin sykettä. Jos vaikka se ball-mekkokin tarttuisi mukaan, kuka ties.

Sopivan kiireinen viikonloppu kotikaupungissa, tällä kertaa. Oon ollut useimmiten viikonloput tien päällä, viikolla kun on niin kiinni tuossa koulussa. Nyt voisin sanoa, että New Plymouthista on tullut mun koti - ekana kuukautena ja vähän myöhemminkin tunsin paikoittain ahdistusta kaupungin koosta ja siitä, kuinka riippuvainen on kyydeistä jos haluaa päästä vähääkään kauemmas. Mutta nyt mun on hyvä. Arki kouluineen ja murheineen on elämää kaikkialla, paikasta riippumatta. Citynaiselle pikkukaupungin viehättävyyden oivaltaminen vain kestää hieman kauemmin. Ja sitä paitsi, Uuden Seelannin mittakaavassa oon erittäin onnekkaassa asemassa - en tiennyt oisko pitänyt itkeä vai nauraa, kun kuulin yhden vaihtarin asuvan farmilla keskellä ei mitään, kaupungissa nimeltään Piu Piu. PIU PIU. Siis nimikin huutaa pienuuden huipentumaa. Pärjäilehän Hugo!


 

one day you're complete

Welli-weekend

Terveisiä Wellingtonista! Perjantai aamuna lähdin köröttelemään bussilla kohti pääkaupungin ihmeitä, mukavasti vierähti seitsemän tuntia nenä kirjassa. Ystäväni Saija, afs:n sielunsisko, otti avosylin vastaan pysäkillä. Ja ai kun olikin hämmentävää pölistä suomeksi! Aluksi tuli sellainen epämääräinen puheryöppy, josta ei itsekään meinannut saada tolkkua. Rytmi kun tuntui olevan niin toisenlainen. Tottakai suomeksi käy vielä keskusteluita pään sisällä, mutta sitten kun sitä alkaa tosissaan puhua, kaikki sanat kuulostaa täysin naurettavilta. Mutta ei siinä mitään, nopeasti suomen kieli tuntui taas omalta.

Suunnistettiin ihanaan fidel's cafeen. Welli on todellinen opiskelija-kaupunki - katukuva täynnä toistaan hurmaavimpia pikkukuppiloita, terasseilla tyylikkäitä parikymppisiä lattemukit kädessä. Erityisen lemppariaseman on ansainnut Cuba-street, kaikkine vintagekauppoineen ja pienine putiikkeineen. Jotenkin Wellington muistuttaa omalla hassulla tavallaan Helsinkiä - "you can walk without a map and still stay on the map."

Lauantaina herättiin ihmisten aikoihin, syötiin aamupalaa ja edettiin hitaasti aamuaskareissa. Ulkona paistoi aurinko ja kuten tyypillisesti, windy-welli paljasti todellisen luontonsa tuulisuudessaan. Tallusteltiin läheiseen, Uuden Seelannin ylpeyteen, Weta workshop studioon, joka on tuottanut melko kuuluisiakin elokuvia - etunenässä mainittakoon Lord OfThe Rings, Tintin, King Kong, Avatar, The Lovely Bones ja tuoreena pullana The Hobbit. Tosiaan ei itse studioon päästy, mutta kauppa esitteli joitain tuotteita ja lopuksi nähtiin video koko prosessista. Mielenkiintoista nähdä murto-osa itse elokuvien valmistuksesta, kun kuluttajat on yleensä työnnetty niin hellävaraisesti kaiken keskeneräisen ulkopuolelle että sitä tottuu helposti täydelliseen lopputulokseen. Kaikki ne ulottuvuudet on luotu studion ankeiden, harmaiden seinien sisällä. Kun työntekijöiltä kysyttiin, miksi he tekevät animaatiota työkseen, kaikki antoivat melkein saman vastauksen: "It's the best way to escape from the grey reality."

Iltapäivällä otettiin mittaa afs:n ja toisen vaihtari-järjestön välillä miekoin ja kilvin. Siis kirjaimellisesti. Meille paiskattiin sanomalehti ja teippi käteen, ja ryhdyttiin toteuttamaan taiteellista näkemystämme miekasta. Vastustajapuolen asukokonaisuudet olivat ihan viimeisen päälle, koko tilaisuus toi mieleen larppauksen! Itse taistelu oli armoton. Kaatuneet herätettiin henkiin suklaan voimin. En ihan ymmärtänyt mistä moinen miekkailu perinne, mutta kerrankin sai päästää pienen sisäisen sotilaan valloilleen. Jännitystä toi mukaan ovelat jauhopommit, ja kuten arvata saattaa, komea kuorutus koristi kuontaloamme pelin päätyttyä.

Loppu päivä hengattiin kaupungin sykkeessä. Yhdet kengät tarttui mukaan, tosin hieman kiireellä, sillä tennareideni reijät pohjassa vei alaa enemmän kuin itse pohja. Koitin tosissani silmäillä paria ball-mekkoa, mutta en vielä ihan lämmennyt ajatukselle - onhan tässä vielä vähän päälle kuukausi aikaa. Ja kaiken lisäksi mekkoja pitäisi olla kaksi, ei pelkästään Girl's High balliin vaan myös Boy's High:n. Toiset tytöt on hankkineet mekot Aucklandista tai Sydneystä, mutta eiköhän kolttu löydy lähempääkin. En nää mitään syytä stressata näin reippaasti etuajassa. Vaikeinta on parin saanti tässä pikkukaupungissa, kun tosiaan tytöt ja pojat eri kouluissa eikä oikein missään tekemisissä toistensa kanssa, siis arjen yhteydessä. Toki viikonloput on omistettu erilaisille pippaloille ja siellä tutustuu jopa toisen sukupuolen edustajiin, mutta vieläkin aika moni tyttö ei osaa suhtautua kadulla vastaan käveleviin poikiin - eikä mikään ihme, "it's almost like sightseeing!" Siksi tunsin olevani tosi onnekas, kun yksi mukava poitsu pyysi mua parikseen Boys High:n balliin. Eli innolla odotan, sillä kumpikaan ei osaa tanssia! Eipä ainakaan paineita.

Illalla koitettiin päästä leffaan, mutta epäonneksemme paikkoja oli vain yksi. Kotosalla kateltiin uusiseelantilainen leffa Boy, järin karu kuvaus maori-pojan elämästä 80-luvulla. Tuli vähän valvottua, lojaaleina potter-faneina suoritettiin pottermore hattulajittelu, ja järkytyksekseni jouduin luihuisten taloon! En ymmärrä mikä meni väärin, vastasin mahdollisimman kiltisti ja epä-luihuisesti jokaiseen kysymykseen. Ehkä teen sen varmuuden vuoksi uudestaan, en kerta kaikkiaan voi hyväksyä moista röyhkeää paistinpannuhuitaisua naamaan.

Aamutiskien jälkeen napattiin bussi keskustaan. Siis yhteensä matkustamiseen on kulunut varmaan eniten rahaa tällä reissulla. Wellington ei oo mikään tyhjätaskun ystävä - vaikka kovin koitin säästellä rahaa, mun lompsa huutaa vieläkin tuskasta. Niin paljon painoa pudotti tuona viikonloppuna. Suunnattiin Te Papa-museoon. Ilmainen opiskelijoilta, luckily. Tunteja siellä vierähti tutkiskellen jokaista nurkkausta ja lasiseinää, niin paljon oli nähtävää! Erikoisuutena maanjäristys-talo, josta sai pienen käsityksen mitä täällä aikaisemmin on tapahtunut. Ja mitä tulee myöhemminkin tapahtumaan, sen verran nukkuva vaaranpesäke on tämä maa.

Tuntien askeltamisen jälkeen rojahdettiin elokuvateatterin nahkapenkeille, hieman fiinimpi tunnelma kun rupusessa finnkinossa! Ja hyvänenaika, arvon rouvilla oli viinilasit kädessä. Vaikka teatteri oli tyhjillään, ei siinä kehdannut retkottaa kahdella penkillä. Vähän jo epäiltiin, että oltiin eksytty johonkin yksityistilaisuuksien saliin, mutta ei - ihan tavallinen teatteri oli kyseessä. A Dangerous Method oli ihan oo ja koo, pientä haastetta tosin vanhahtava englanti tarjosi. Ei ollut ehkä ihan oikea mielentila keskittyä täysillä huulten lukuun. Vika ilta Saijan luona, yhyy. Tajuttiin molemmat, kun koulussa alkaa loppukokeet joskus marraskuussa, meillä alkaa loma! Kukaan vaihtareista ei tee loppukokeita täällä, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä koulun kannalta mitä tehdään täällä. Toki englanti täytyy oppia, kun täällä kerran ollaan, mutta muuten aika rennolla ranteella tuo koulu tuossa menee. Eli vikat kuukaudet on omistettu matkaamiselle, ja ai että, silloin kyllä reissataan! Jo tässä vaiheessa mukavasti siroteltuja kontakteja koko maassa, eli mihin vaan suunnataan, aina joku accommodation järjestyy. Että joo, sitä odotellessa. Saija New Plymouthiin next time!

Ja bussissa jälleen. Peppu vielä vähän vaikeroi etelä saaren matkasta, eli vähän päälle kuusi tuntia istumista menee vielä. Sen verran tuoreessa muistissa ne päivät coachin penkillä. Mutta hyvä kirja pelasti senkin matkan. Ihana Welli, hyvästi jää!

Etelän ihmeitä