Oodi vapaalle perjantaille! Koulussa oli opettajien päivä, joten saatiin varaslähtö viikonlopun viettoon. Taivaallisten yhdeksän tunnin yöunien jälkeen tallustin juuri sopivasti Caitlinin synttäribrunssille. Caitlin on saksalaisen vaihtarin Rosan hostsisko heinäkuuhun saakka, jolloin neito itse lennähtää ranskankieliseen Kanadaan vaihtoon. Aika jännittävää; ranskan puhuminen on vähän niin ja näin, ja kaiken lisäksi vuosi tulee olemaan koulun kannalta aika olennainen - ei ihan samanlainen rento gap year niin kuin mulla. Pelottavan helposti tuo asenne koulua kohtaan on täällä lepsuuntunut. Ensi kevät tulee olemaan nimittäin tuskaa; kuinka väärin onkaan vaihtaa vesiväripensseli laskimeen?
Lauantaina ensimmäisen netball-matsinini jälkeen(hahahahahahahh holy moly se oli totta vie kokemus, mut eiks se harjoitus teekin mestarin?) sain ihanaksi vieraakseni Marien. Ranskalaistypy asuu Inglewoodissa, 30 minsaa New Plymouthista itään. Käveltiin foreshorea pitkin, kivet värjäytyi oranssiksi auringonlaskusta ja ilmassa velloi jo syksyn tuoksuja. Vaikka kotikaupunkini ei ole kooltaan suuren suuri, juuri meri tekee siitä lohduttavan avaran. Joskus kun kaipaan tilaa, hyppään pyörän selkään ja polkaisen rantatielle. Suola kutittaa nenää ja aurinko lämmittää nenänpäätä. Vastaantulijoiden lapsilla on taipumus joutua vaaratilanteisiin pyöräni kanssa, mut aina ne pelastautuu viime hetkellä. Lokit huutaa. Se on vapautta.
Kotiin päästiin juuri ennen pimeää, suoraan ruokapöytään. Rakastan täkäläistä päivälliskulttuuria. Dinner on se aika, jolloin jokainen istuutuu alas jutustelemaan päivän kuulumisista ja muista ajankohtaisista tapahtumista. Ja mikä mahtavinta, jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa keskustelussa: äiti aloittaa peruskysymyksillä koulusta ja töistä, sisko selittää ja mä jatkan, veljiltä täytyy kysyä erikseen kun eivät meinaa saada suunvuoroa tai muuten vain keskittyvät ruokaansa. Jossain vaiheessa mukaan tulee isä, ja mikä ihaninta, tämä puheenvuoro jatkuu ja jatkuu ja lopulta sisko ei voi muuta kuin keskeyttää lauseella: "oh that's fascinating dad, what next?" Sitten äiti jatkaa jollain hauskalla lääkäritarinalla, ja useimmiten isä kysyy jossain välissä täsmälleen samat kysymykset kaikilta lapsilta, jotka äiti esitti alussa. Jossain vaiheessa mukaan tulee afs ja kulttuurit - Suomesta löytyy aina jotain pähkähullua tarinan aihetta. Mutta mikä parasta, kaikki on täysin tyytyväisiä omaan rooliinsa ruokapöydässä. Paitsi ehkä mun pikkuveli, joka ystävällisesti koittaa odottaa omaa puheenvuoroansa, kuitenkaan onnistumatta ja lopulta huutaa kaikkien yli: "I have an opinion too!" Ilta meni Revolutionary roadia katsellessa takkatulen lämmössä ja teekuppi kätösessä.
Sunnuntai voih mutta afs barbeque meeting at my house yeah! Kokkailtiin aamupäivä ja pulahdettiin uimaan ennen vieraita; tupa tuli täpösen täyteen neljään mennessä. Nykyisiä vaihtareita, returneita, support-henkilöitä - meidän järjestö sisältää jos jonkinmoista porukkaa. Ja tosiaan kun hostisä on Taranaki afs:n puheenjohtaja, meillä järkätään melkein joka kuukausi tapaamisia eri kokoonpanoilla. Suunniteltiin ruotsalaisen Jacobin ja Marien kanssa reissua Aucklandiin bussilla viimeiselle viikonlopulle tässä kuussa; mennään moikkaamaan muita south island tourin heppuja ja muuten vaan pällistelemään suurkaupungin sykettä. Jos vaikka se ball-mekkokin tarttuisi mukaan, kuka ties.
Sopivan kiireinen viikonloppu kotikaupungissa, tällä kertaa. Oon ollut useimmiten viikonloput tien päällä, viikolla kun on niin kiinni tuossa koulussa. Nyt voisin sanoa, että New Plymouthista on tullut mun koti - ekana kuukautena ja vähän myöhemminkin tunsin paikoittain ahdistusta kaupungin koosta ja siitä, kuinka riippuvainen on kyydeistä jos haluaa päästä vähääkään kauemmas. Mutta nyt mun on hyvä. Arki kouluineen ja murheineen on elämää kaikkialla, paikasta riippumatta. Citynaiselle pikkukaupungin viehättävyyden oivaltaminen vain kestää hieman kauemmin. Ja sitä paitsi, Uuden Seelannin mittakaavassa oon erittäin onnekkaassa asemassa - en tiennyt oisko pitänyt itkeä vai nauraa, kun kuulin yhden vaihtarin asuvan farmilla keskellä ei mitään, kaupungissa nimeltään Piu Piu. PIU PIU. Siis nimikin huutaa pienuuden huipentumaa. Pärjäilehän Hugo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti