WOMAD

Voi viikonloppuani! Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna New Plymouthiin saapui Womad, world of music, arts and dance festival, johon ihana äitini oli ostanut liput etukäteen. Koin todellisen kulttuuripläjäyksen - parhaimpina artisteina mainittakoon herkkä, ranskalainen Chapelier Fou(hullu hatuntekijä), funky-gypsy band Mahala Rai Banda sekä afrikkalainen kaunotar Dobet Gnahoré! Oi, voisin niin elää koko viikonlopun uudestaan. Vaihteeksi New Plymouth oli täynnä ihmisiä ja elämää!

The track

Hola!

Vihdoin aikaa kirjoittaa. Viime viikko vierähti kaikenlaisen tekemisen parissa, vieläkin vähän pökerryksissä. Oon jakanut huoneeni perheen entisen vaihtarin, Maudin, kanssa, ja päätettiin tuossa viime tiistaina lähteä kahen päivän vaellukselle mount taranakin läheisyyteen. Oli aivan mieletön reissu! Eka päivä vei melkein kahdeksan tuntia, tosin painavien rinkkojen ja Maudin kipeen jalan kanssa. Kaiken lisäksi vesi meinasi loppua kesken jatkuvan ylämäen, eikä armoton paahde tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Mutta kun hyväksyi olosuhteet, osasi siitä nauttiakkin. Kuunneltiin lord of the rings sound trackeja ja samoiltiin metsässä, ja tosiaan se kaheksan tuntia meni melko nopeasti useimpien taukojen tuloksena. Päädyttiin hutille, eli pienelle mökille, jossa oltiin yötä. Saman hutin jakoi kanadalainen pari, lämmitettiin takka ja keitettiin teetä. Ei tietenkään tajuttu ottaa mukaan mitään tekemistä, joten raahattiin makuupussit aika varhaisillasta takan eteen ja kuunneltiin sveitsiläistä kansanmusiikkia. Uni tuli aika nopeasti.

Aamulla herättiin kylmään. Ulkona tuuli ja satoi vettä. Päätettiin odottaa pari tuntia ja meinattiin jo lähteä lyhyempää reittiä alas vuorenrinnettä, kunnes sää vaihtui totaalisesti. Pakattiin kampsut ja lähdettiin matkaan, tosin hieman kankein jaloin. Onneksi paluumatka oli enimmäkseen alamäkeä ja tasankoa, ylitettiin pieni suo ja törmättiin useampaan samoojaan. Loppupätkä kapusi vuorta ylöspäin, kumpaakin väsytti sietämättömästi ja grumpy mood meinasi ottaa jo yliotteen, kunnes ihana näky - punainen hökkeli - häämötti rinteen takana. Sama tunne kun myöhästynyt bussi saapuu vihdoin ja viimein, tosin potessiin tuhat. Viimeinen polku juostiin, haluttiin vaan päästä perille! Ja tosiaan, neljässä ja puolessa tunnissa saman pituinen pätkä, oli kyllä ylpeyden aihetta!

Kun hostäiti saapui meitä hakemaan, oltiin nukahdettu nurtsille rinkat selässä. En osannut puhua enää kumpaakaan kieltä. Maudin jalka oli turvonnut. Mutta se tunne, kaks päivää pelkkää kävelyä, oltiin ylitetty itsemme! Ehdottomasti uudestaan joku kerta!

Welli!

Oon ollut flunssassa kotona pari päivää, koittanut puurtaa historian tutkimusta sanakirja toisessa kädessä ja teekuppi toisessa. Lattia kirjaimellisesti kuorrutettu nenäliinoilla. Nenä tukossa ja yskittää. Kerrassaan ankea olo. Kipeenä todella pysähtyy miettimään elämää, ja on sataprosenttisen varma, et kaikki muut jakelee suklaasydämiä kylillä. Tekis mieli käpertyä kärsimyspalloksi, ruikuttaa ja valittaa. Tosin tänään on ihan hyvä päivä hengaa kotikissana - ulkona sataa, ja koulussa on athletics-päivä. Toisin sanoen ne, jotka ei mielellään vuodattais hikeä ja verta pururadalla uskollisina omalle talolle, istuu katsomossa kuus tuntia tekemättä mitään. Hmm. Ehkä tää tulikin ihan hyvään saumaan.

Viikonloppu oli kerrassaan täydellinen. Tosin liian lyhyt sellaiselle kaupungille kuin Wellingtonille. Perjantai iltana lähdettiin ajamaan viittä tuntia kohti itää. En oo eläessäni nähnyt niin monta lammasta ja kukkulaa. 50 000 asukkaan New Plymouth tuntui suurkaupungilta sen jälkeen, kun pysähdyttiin tauoille pikku kaupunkeihin. Kaupungit on kaikki rakennettu vähän samalla periaatteella - yks pääkatu, kaikki muu sen ympärille. Pelottavaa tosin oli, et ihmisiä ei näkynyt missään muualla kuin kaupoissa myyjinä. Muutenkin käsitys väestön jakautuneisuudesta on alkanut pikkuhiljaa muodostua; esimerkiksi Aucklandissa asuu kolmasosa koko maan väkiluvusta!

Lauantaina heti aamusta ajettiin Wellingtonin korkeimmalle vuorenrinteelle. Mun sisko kertoi, että kun britit suunnittelivat pääkaupungin rakentamista, kukaan ei tosiasiassa ollut koskaan käynyt paikan päällä. Wellingtonin sijainti vuorenrinteiden ja merenrannan välissä tuli siis pienenä yllätyksenä kaikille.

Koitettiin siskon kanssa etsiä kaikki parhaimmat vintageputiikit, päheet kahvikuppilat sun muut welli-erikoisuudet! Koska vanhin sisko on just muuttanut keskustaan, tullaan hengaa joku viikonloppu vaan tytsyjen kesken. Ihana welli, vielä kohtaamme!

ps. tää on vanhempi teksti, ennen aucklandia! oon ollut vähän laiska julkaisija..

Auckland

Heippa! Mulle kuuluu tosi hyvää! Wellingtonin jälkeisenä viikonloppuna ajettiin hostäidin ja pikkuveljen kanssa Aucklandiin, käytiin moikkaamassa isoäitiä ja syötiin ulkona muiden sukulaisten kanssa. Aucklandissa tosiaan kolmasosa väestöstä - korkeimmalta tulivuorelta sai käsityksen kaupungin koosta! Harmi vaan, että kolmessa päivässä ei ehtinyt haravoida nurkkia läpikotaisin, mutta ens kerralla sitten. Kotimatkalla pysähdyttiin uimaan kuumaan lähteeseen, ja se vesi todella höyrysi! Valitettavasti heti kun noustiin altaasta ja mentiin vaihtamaan vaatetta, aloin yhtäkkiä voimaan huonosti, tuntui etten saanut henkeä ja sekunnin päästä löysin itseni maasta. Jep, eka pyörtyminen! Oli kyllä tosi pelottava fiilis, jalat ei vaan kantanut ja silmissä pimeni. Onneksi hostäiti on lääkäri, joten olin osaavissa käsissä! Kuuma vesi, monen tunnin istuminen autossa ja liian matala verenpaine oli vähän liikaa yhdellä kerralla. Mutta Aucklandiin ehdottomasti uudestaan, ehkäpä moikkaamaan afs-tyyppejä?