birth-, tues- and friday happenings

Viime tiistaina suunnistin sateessa Jordaynalle, 18vee synttäripäivälliselle! Ruokaa tuotiin nyyttäri-idealla, pot luck kiwien kutsumana. Heitin jauhot ja sokerit kulhoon puol tuntia ennen lähtöä, ja sain kuin sainkin loihdittua pellillisen muffinsseja. Tupa oli täpötäynnä ja ruokaa vaikka Aasialle. Toiset oli valmistaneet oikeita gourmet-herkkuja; "just in case that she won't have any doubts about our relationship. Jordy vain säteili ja sytytteli kynttilöitä ylpeänä emäntänä, siis kaikki oli niin viimeisen päälle että jopa kynttilät oli koottu omin kätösin ties mistä ruusunlehdistä! Kuten etiketin mukaan, kaikille jaettiin kolmet erikokoiset haarukat ja veitset, jälkiruoka-lusikoita unohtamatta. Oli thaipataa, quiche lorrainea ja uunijuureksia. Välinaposteltavana pieniä lohileipiä. Ennen jälkiruokaa kaikille jaettiin lappuset, joihin piti kirjoittaa kaksi kysymystä - toinen, jonka vastauksena oli oma nimi ja toisen vastauksena jonkun toisen juhlijan nimi. Tarkoituksena siis jokin hauska tapahtuma lähiaikoina josta kaikki ei välttämättä tiedä. Oma nimeni oli liitettynä melko moneen noloon tapaukseen, enimmäkseen kieleen liittyviin väärinkäsityksiin. Joku saunatarinoista perin pohjin tyrmistynyt kirjoitti: "who wonders in the snow naked? - Roosa!" Se on itseasiassa aika kova juttu täällä; kiwit ei saata uskoa, että hengataan 70-100 asteisissa kuumissa huoneissa ja loppujen lopuksi hypätään lumihankeen.

Perjantai-iltana lähdin Temahin, Hollyn, Katien, Lucyn ja Brooken kanssa ulos. Eka etappi oli burgerfield, josta tarttui mukaan kaupungin parhaimmat purilaat kera kumara-ranskisten. Koska perjantait täällä ei oo samalla tavalla viikon kohokohtia kuten meillä päin(lauantaina kukaan ei jämähdä kotisohvalle), New Plymouthin keskusta ei tarjonnut kovinkaan monta vaihtoehtoa vapaa-ajanviettoon. Päädyttiin romanttiseen hömppäleffaan, The Five-Year Engagement, joka sai samaan aikaan nauramaan ja kyynelehtimään. Brooken uniikki hekotus teki kaikesta vielä vähän hauskempaa, joten meidän penkkirivi päätyi aika hysteeriseksi hyssyttelyistä huolimatta. Huonokäytöksiset teinitytöt soosoo, ja mummit nyrpistää neniään.
Tytsyt halusi esitellä mulle kiwiherkun - kermaa, mansikkajogurttia, suklaata, oreoita ja vaahtokarkkeja sekoitetaan yhteen kulhoon paksuksi jälkkäri-sörsseliksi. Ihan hyvää, vaan tosi makeeta. Parin lusikallisen jälkeen oli aika tyytyväinen.
Brooke, joka matkasi puoleksi vuodeksi Ranskaan, on yksi afs:n returneista. Vaihtarivuosi oli aika mullistava kokemus ihmiselle, joka on asunut koko elämänsä samassa talossa, niissä samoissa piireissä. Uusi-Seelanti on niin kaukana kaikesta - jopa paikallinen lehti sisältää vain yhden ainoan sivun maailman uutisille. Overseas-reissu Australiaa pidemmälle on jokaisen kiwin unelma koulun jälkeen. Toisilla on siihen varaa, toisilla ei. Brooke kertoi, että tänne on pelottavan helppo jämähtää; kaikki puhuu toisaalle muuttamisesta, mutta aika harva toteuttaa sen.
Täällä on kuitenkin hyvä elää. Uskon, että niin kauan kun maan kulttuuria maustetaan sopivasti toisilla, ihmiset pysyvät avoimina ja suvaitsevaisina. Liian eristäytynyt yhteiskunta ei ole palvelus kenellekään. Joskus paikalliset ovat todella huolissaan siitä, että kiinalaiset valloittavat Uuden-Seelannin. Saa nähdä, 4,2 miljoonan kiwiväestö on kuitenkin vielä aika hyvin.

friday dessert

it's autumn babe

Oodi vapaalle perjantaille! Koulussa oli opettajien päivä, joten saatiin varaslähtö viikonlopun viettoon. Taivaallisten yhdeksän tunnin yöunien jälkeen tallustin juuri sopivasti Caitlinin synttäribrunssille. Caitlin on saksalaisen vaihtarin Rosan hostsisko heinäkuuhun saakka, jolloin neito itse lennähtää ranskankieliseen Kanadaan vaihtoon. Aika jännittävää; ranskan puhuminen on vähän niin ja näin, ja kaiken lisäksi vuosi tulee olemaan koulun kannalta aika olennainen - ei ihan samanlainen rento gap year niin kuin mulla. Pelottavan helposti tuo asenne koulua kohtaan on täällä lepsuuntunut. Ensi kevät tulee olemaan nimittäin tuskaa; kuinka väärin onkaan vaihtaa vesiväripensseli laskimeen?

Lauantaina ensimmäisen netball-matsinini jälkeen(hahahahahahahh holy moly se oli totta vie kokemus, mut eiks se harjoitus teekin mestarin?) sain ihanaksi vieraakseni Marien. Ranskalaistypy asuu Inglewoodissa, 30 minsaa New Plymouthista itään. Käveltiin foreshorea pitkin, kivet värjäytyi oranssiksi auringonlaskusta ja ilmassa velloi jo syksyn tuoksuja. Vaikka kotikaupunkini ei ole kooltaan suuren suuri, juuri meri tekee siitä lohduttavan avaran. Joskus kun kaipaan tilaa, hyppään pyörän selkään ja polkaisen rantatielle. Suola kutittaa nenää ja aurinko lämmittää nenänpäätä. Vastaantulijoiden lapsilla on taipumus joutua vaaratilanteisiin pyöräni kanssa, mut aina ne pelastautuu viime hetkellä. Lokit huutaa. Se on vapautta.

Kotiin päästiin juuri ennen pimeää, suoraan ruokapöytään. Rakastan täkäläistä päivälliskulttuuria. Dinner on se aika, jolloin jokainen istuutuu alas jutustelemaan päivän kuulumisista ja muista ajankohtaisista tapahtumista. Ja mikä mahtavinta, jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa keskustelussa: äiti aloittaa peruskysymyksillä koulusta ja töistä, sisko selittää ja mä jatkan, veljiltä täytyy kysyä erikseen kun eivät meinaa saada suunvuoroa tai muuten vain keskittyvät ruokaansa. Jossain vaiheessa mukaan tulee isä, ja mikä ihaninta, tämä puheenvuoro jatkuu ja jatkuu ja lopulta sisko ei voi muuta kuin keskeyttää lauseella: "oh that's fascinating dad, what next?" Sitten äiti jatkaa jollain hauskalla lääkäritarinalla, ja useimmiten isä kysyy jossain välissä täsmälleen samat kysymykset kaikilta lapsilta, jotka äiti esitti alussa. Jossain vaiheessa mukaan tulee afs ja kulttuurit -  Suomesta löytyy aina jotain pähkähullua tarinan aihetta. Mutta mikä parasta, kaikki on täysin tyytyväisiä omaan rooliinsa ruokapöydässä. Paitsi ehkä mun pikkuveli, joka ystävällisesti koittaa odottaa omaa puheenvuoroansa, kuitenkaan onnistumatta ja lopulta huutaa kaikkien yli: "I have an opinion too!" Ilta meni Revolutionary roadia katsellessa takkatulen lämmössä ja teekuppi kätösessä.

Sunnuntai voih mutta afs barbeque meeting at my house yeah! Kokkailtiin aamupäivä ja pulahdettiin uimaan ennen vieraita; tupa tuli täpösen täyteen neljään mennessä. Nykyisiä vaihtareita, returneita, support-henkilöitä - meidän järjestö sisältää jos jonkinmoista porukkaa. Ja tosiaan kun hostisä on Taranaki afs:n puheenjohtaja, meillä järkätään melkein joka kuukausi tapaamisia eri kokoonpanoilla. Suunniteltiin ruotsalaisen Jacobin ja Marien kanssa reissua Aucklandiin bussilla viimeiselle viikonlopulle tässä kuussa; mennään moikkaamaan muita south island tourin heppuja ja muuten vaan pällistelemään suurkaupungin sykettä. Jos vaikka se ball-mekkokin tarttuisi mukaan, kuka ties.

Sopivan kiireinen viikonloppu kotikaupungissa, tällä kertaa. Oon ollut useimmiten viikonloput tien päällä, viikolla kun on niin kiinni tuossa koulussa. Nyt voisin sanoa, että New Plymouthista on tullut mun koti - ekana kuukautena ja vähän myöhemminkin tunsin paikoittain ahdistusta kaupungin koosta ja siitä, kuinka riippuvainen on kyydeistä jos haluaa päästä vähääkään kauemmas. Mutta nyt mun on hyvä. Arki kouluineen ja murheineen on elämää kaikkialla, paikasta riippumatta. Citynaiselle pikkukaupungin viehättävyyden oivaltaminen vain kestää hieman kauemmin. Ja sitä paitsi, Uuden Seelannin mittakaavassa oon erittäin onnekkaassa asemassa - en tiennyt oisko pitänyt itkeä vai nauraa, kun kuulin yhden vaihtarin asuvan farmilla keskellä ei mitään, kaupungissa nimeltään Piu Piu. PIU PIU. Siis nimikin huutaa pienuuden huipentumaa. Pärjäilehän Hugo!


 

one day you're complete

Welli-weekend

Terveisiä Wellingtonista! Perjantai aamuna lähdin köröttelemään bussilla kohti pääkaupungin ihmeitä, mukavasti vierähti seitsemän tuntia nenä kirjassa. Ystäväni Saija, afs:n sielunsisko, otti avosylin vastaan pysäkillä. Ja ai kun olikin hämmentävää pölistä suomeksi! Aluksi tuli sellainen epämääräinen puheryöppy, josta ei itsekään meinannut saada tolkkua. Rytmi kun tuntui olevan niin toisenlainen. Tottakai suomeksi käy vielä keskusteluita pään sisällä, mutta sitten kun sitä alkaa tosissaan puhua, kaikki sanat kuulostaa täysin naurettavilta. Mutta ei siinä mitään, nopeasti suomen kieli tuntui taas omalta.

Suunnistettiin ihanaan fidel's cafeen. Welli on todellinen opiskelija-kaupunki - katukuva täynnä toistaan hurmaavimpia pikkukuppiloita, terasseilla tyylikkäitä parikymppisiä lattemukit kädessä. Erityisen lemppariaseman on ansainnut Cuba-street, kaikkine vintagekauppoineen ja pienine putiikkeineen. Jotenkin Wellington muistuttaa omalla hassulla tavallaan Helsinkiä - "you can walk without a map and still stay on the map."

Lauantaina herättiin ihmisten aikoihin, syötiin aamupalaa ja edettiin hitaasti aamuaskareissa. Ulkona paistoi aurinko ja kuten tyypillisesti, windy-welli paljasti todellisen luontonsa tuulisuudessaan. Tallusteltiin läheiseen, Uuden Seelannin ylpeyteen, Weta workshop studioon, joka on tuottanut melko kuuluisiakin elokuvia - etunenässä mainittakoon Lord OfThe Rings, Tintin, King Kong, Avatar, The Lovely Bones ja tuoreena pullana The Hobbit. Tosiaan ei itse studioon päästy, mutta kauppa esitteli joitain tuotteita ja lopuksi nähtiin video koko prosessista. Mielenkiintoista nähdä murto-osa itse elokuvien valmistuksesta, kun kuluttajat on yleensä työnnetty niin hellävaraisesti kaiken keskeneräisen ulkopuolelle että sitä tottuu helposti täydelliseen lopputulokseen. Kaikki ne ulottuvuudet on luotu studion ankeiden, harmaiden seinien sisällä. Kun työntekijöiltä kysyttiin, miksi he tekevät animaatiota työkseen, kaikki antoivat melkein saman vastauksen: "It's the best way to escape from the grey reality."

Iltapäivällä otettiin mittaa afs:n ja toisen vaihtari-järjestön välillä miekoin ja kilvin. Siis kirjaimellisesti. Meille paiskattiin sanomalehti ja teippi käteen, ja ryhdyttiin toteuttamaan taiteellista näkemystämme miekasta. Vastustajapuolen asukokonaisuudet olivat ihan viimeisen päälle, koko tilaisuus toi mieleen larppauksen! Itse taistelu oli armoton. Kaatuneet herätettiin henkiin suklaan voimin. En ihan ymmärtänyt mistä moinen miekkailu perinne, mutta kerrankin sai päästää pienen sisäisen sotilaan valloilleen. Jännitystä toi mukaan ovelat jauhopommit, ja kuten arvata saattaa, komea kuorutus koristi kuontaloamme pelin päätyttyä.

Loppu päivä hengattiin kaupungin sykkeessä. Yhdet kengät tarttui mukaan, tosin hieman kiireellä, sillä tennareideni reijät pohjassa vei alaa enemmän kuin itse pohja. Koitin tosissani silmäillä paria ball-mekkoa, mutta en vielä ihan lämmennyt ajatukselle - onhan tässä vielä vähän päälle kuukausi aikaa. Ja kaiken lisäksi mekkoja pitäisi olla kaksi, ei pelkästään Girl's High balliin vaan myös Boy's High:n. Toiset tytöt on hankkineet mekot Aucklandista tai Sydneystä, mutta eiköhän kolttu löydy lähempääkin. En nää mitään syytä stressata näin reippaasti etuajassa. Vaikeinta on parin saanti tässä pikkukaupungissa, kun tosiaan tytöt ja pojat eri kouluissa eikä oikein missään tekemisissä toistensa kanssa, siis arjen yhteydessä. Toki viikonloput on omistettu erilaisille pippaloille ja siellä tutustuu jopa toisen sukupuolen edustajiin, mutta vieläkin aika moni tyttö ei osaa suhtautua kadulla vastaan käveleviin poikiin - eikä mikään ihme, "it's almost like sightseeing!" Siksi tunsin olevani tosi onnekas, kun yksi mukava poitsu pyysi mua parikseen Boys High:n balliin. Eli innolla odotan, sillä kumpikaan ei osaa tanssia! Eipä ainakaan paineita.

Illalla koitettiin päästä leffaan, mutta epäonneksemme paikkoja oli vain yksi. Kotosalla kateltiin uusiseelantilainen leffa Boy, järin karu kuvaus maori-pojan elämästä 80-luvulla. Tuli vähän valvottua, lojaaleina potter-faneina suoritettiin pottermore hattulajittelu, ja järkytyksekseni jouduin luihuisten taloon! En ymmärrä mikä meni väärin, vastasin mahdollisimman kiltisti ja epä-luihuisesti jokaiseen kysymykseen. Ehkä teen sen varmuuden vuoksi uudestaan, en kerta kaikkiaan voi hyväksyä moista röyhkeää paistinpannuhuitaisua naamaan.

Aamutiskien jälkeen napattiin bussi keskustaan. Siis yhteensä matkustamiseen on kulunut varmaan eniten rahaa tällä reissulla. Wellington ei oo mikään tyhjätaskun ystävä - vaikka kovin koitin säästellä rahaa, mun lompsa huutaa vieläkin tuskasta. Niin paljon painoa pudotti tuona viikonloppuna. Suunnattiin Te Papa-museoon. Ilmainen opiskelijoilta, luckily. Tunteja siellä vierähti tutkiskellen jokaista nurkkausta ja lasiseinää, niin paljon oli nähtävää! Erikoisuutena maanjäristys-talo, josta sai pienen käsityksen mitä täällä aikaisemmin on tapahtunut. Ja mitä tulee myöhemminkin tapahtumaan, sen verran nukkuva vaaranpesäke on tämä maa.

Tuntien askeltamisen jälkeen rojahdettiin elokuvateatterin nahkapenkeille, hieman fiinimpi tunnelma kun rupusessa finnkinossa! Ja hyvänenaika, arvon rouvilla oli viinilasit kädessä. Vaikka teatteri oli tyhjillään, ei siinä kehdannut retkottaa kahdella penkillä. Vähän jo epäiltiin, että oltiin eksytty johonkin yksityistilaisuuksien saliin, mutta ei - ihan tavallinen teatteri oli kyseessä. A Dangerous Method oli ihan oo ja koo, pientä haastetta tosin vanhahtava englanti tarjosi. Ei ollut ehkä ihan oikea mielentila keskittyä täysillä huulten lukuun. Vika ilta Saijan luona, yhyy. Tajuttiin molemmat, kun koulussa alkaa loppukokeet joskus marraskuussa, meillä alkaa loma! Kukaan vaihtareista ei tee loppukokeita täällä, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä koulun kannalta mitä tehdään täällä. Toki englanti täytyy oppia, kun täällä kerran ollaan, mutta muuten aika rennolla ranteella tuo koulu tuossa menee. Eli vikat kuukaudet on omistettu matkaamiselle, ja ai että, silloin kyllä reissataan! Jo tässä vaiheessa mukavasti siroteltuja kontakteja koko maassa, eli mihin vaan suunnataan, aina joku accommodation järjestyy. Että joo, sitä odotellessa. Saija New Plymouthiin next time!

Ja bussissa jälleen. Peppu vielä vähän vaikeroi etelä saaren matkasta, eli vähän päälle kuusi tuntia istumista menee vielä. Sen verran tuoreessa muistissa ne päivät coachin penkillä. Mutta hyvä kirja pelasti senkin matkan. Ihana Welli, hyvästi jää!