Sadepäivän tunnelmia

Vihdoinkin aikaa kirjoittaa! Pahoitteluni, ettei musta oo kuulunu vähään aikaan. Oon ollut rättipoikki jokaisen päivän jälkeen, joten blogiin kirjoittaminen on ollut liian suuri kynnys.

Tajusin just, et melkeinpä kuukauden oon täällä hengaillu! Päivät on mennyt ohi niin vauhdilla, et välillä ihan havahtuu siihen. Elämä on muuttunut tosi arkiseksi. Koulussa vierähtää aika monta tuntia, joten yleensä sen jälkeen ei oo paljookaan jaksanut puuhata! Siinä onkin selkee ero Suomeen - nuoren elämä pyörii paljolti koulun ympärillä. Opiskelun lisäksi kaikki kaverit, suurin osa vapaa-ajan harrastuksista ja muusta ohjelmasta kuuluu koulun toimintaan. Se on ihan okei, mut ikävää siltä kannalta, jos ois energiaa tehdä jotain myöhemmin. Ite joudun tsemppaa koulupäivän aikana sen verran, et kotiin tullessa kaadun sohvalle. Suurin osa oppilaista on vakavissaan koulun kanssa, koulun jälkeen tullaan kotiin tekemään läksyjä. Arki on pyhitetty opiskelulle ja töille, viikonloppuna hengähdetään. Koulumenestys on iso juttu - opettajat puhuu jatkuvasti sen merkityksestä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Jos pidetään välivuosi, tarkoittaa se töitä tai overseas-reissua. Mutta yliopisto on tähtäin, ja mitä aikaisemmin sisään päästään sen parempi.

Rehellisesti sanoen en oo kokenut suurta muutosta englannin taidoissani. Toki se paranee pikkuhiljaa ja koko ajan, mut oon huomannut turhautuvani tosi nopeesti jos en oo osannut ilmaista itseäni oikein. Mun englanti oli okei, kun lähin. Mutta täällä huomaa, kuinka suppea sanavarasto todellisuudessa on. Vaihtarina olo ei oo ruusuilla tanssimista - ihmiset suhtautuu hyvinkin eri tavalla hyvää englantia ja huonoa englantia puhuviin vaihtareihin. Mun luokalla suurin osa tytöistä tulee Japanista tai Thaimaasta. Harmillista on, että kukaan niistä ei oikeestaan puhu englantia, ja sen takia jääkin omiin porukoihin. Paikalliset oppilaat on loppujen lopuks aika vaikeesti lähestyttäviä. Toki kulttuuriin kuuluu, et ollaan ystävällisiä vieraita kohtaan. Mut sen jälkeen ei osoiteta suurempaa kiinnostusta. Ihmiset saattaa sanoa, et hei nähään ens viikolla tai syödään joskus lounasta yhessä, mut ne oon vaan sanoja. Esimerkiksi yks tyttö lupas viime vuoden tanskalaiselle vaihtarille, et ne menis yhdessä surffaamaan. Tää vaihtari odotti joka viikko puhelua, mut sitä ei koskaan tullut. Tän suhteen pitää olla aika tarkkaavainen - on vaan joitain juttuja, joita sanotaan mut ei tarkoiteta.

Koti-ikävä on tullut aaltoina. Viime viikolla olin vähän down, koska en koulun jälkeen ollut yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään. Se iskee silloin, kun ajattelee, kuinka yksin tässä maassa onkaan ja miten vähän ihmisiä tuntee. Osittain totta. Mut ulkopuolisuuden tunne, se tulee olemaan varmaan aina läsnä. Hyväksyä se ja vaan olla välittämättä. Puhuminen on auttanut - viime viikon jälkeen en oo ees ajatellut asiaa. Mut jännä tunne se ikävä. Sillä hetkellä se on musertava. Luulee ettei sen yli pääse, haluaa vaan vaipua lapsen tasolle. Mut sit se äkkiä menee ohi. Ikävä siis täytyykin kohdata; jos jatkuvasti nieleskelee ja koittaa pidellä sitä vatsassa, se ryöpsähtää äkkiarvaamatta ja kaksinkerroin painavampana. Ihminen on aika pieni olento pitämään sisällään liikaa.

Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu. En aio ottaa tätä velvollisuutena, sillä päivät täällä on toisinaan uuvuttavia. Oon ollut väsynyt, mutta pirun onnellinen. Tuntuu, että päivä päivältä oon alkanut sopeutua. Eilen vietettiin yhen kaverin synttäreitä intialaisessa(lahjaksi Kearin piti syödä kuollut skorpioni!), viime perjantaina mentiin uimaan domainille ja hyppäsin kalliolta varmaan 9m korkeudesta(yllyttivät..) ja viime sunnuntaina tehtiin koko päivän reissu Mount Taranakille! Oli aivan mieletöntä, en oo koskaan ollut niin korkealla. Nyt ymmärrän, miks Lord of The Rings on kuvattu täällä..

Huomenna koulussa järjestetään uintikisat! Kaikkien täytyy pukeutua oman kotiryhmän värin mukaan. Mun house on Kurahaupo, blue. Ihan potteri-meininkiä siis, yks päivä näin jopa unta Kurahaupon ja Tokomarun huispausottelusta..

Ens perjantaina lähdetään viikonlopuks Wellingtoniin! Mun vanhin sisko palaa Chilestä ja muuttaa Wellingtoniin, jotenka mennään jeesimään pakkaamisessa ja taloksi asettumisessa. Huippua nähdä pääkaupunki, kuvia sitten!

Kia ora mates!

Taisin vannoa jo aika monelle ennen lähtöä, etten ala kirjoittaa blogia, mut kas miten kävikään! Tosiaan niille jotka ei vielä tiedä, vuos sitten ilmoittauduin afs vaihtarijärjestöön ja ykkösmaana Uusi-Seelanti, jotenka täällä sitä ollaan!

Asun pohjoissaaren länsirannikolla, kaupungissa nimeltä New Plymouth. Perhe Jones, jossa äiti, isä, kolme vuotta nuorempi pikkusisko, mun ikäinen veli sekä pikkuveli. Mun vanhin sisko opiskelee Wellingtonissa, ja tällä hetkellä reissaa jossain Etelä-Amerikan seuduilla. Talo on aivan mieletön; kakskerroksinen omakotitalo, jokainen huone ihan omanlaisensa ja täynnä värejä, siistejä tekstiilejä ja valokuvia, pihalla uima-allas, tramppa, puutarha ja kasvimaa. Eli aikamoista. Perhe on mitä ihanin; kierrättänyt mua paikasta toiseen ja jaksanut auttaa mua kaikessa mihin oon apua tarvinnut. Aksenttiin oon tottunut yllättävän nopeesti, vaikka ensin tulikin pieniä väärinkäsityksiä..

Hassua miten viikko on pyörähtänyt näinkin nopeesti ja pikkuhiljaa elämä on muuttunut arjeksi. Koulun aloitin keskiviikkona, eli täällä päättyi juuri kesäloma. Koulunalku oli kaikille vähän epäselvää ajoituksen suhteen, koska kaikilla ikäluokilla koulu alkoi eri päivinä. Eka päivä koulussa oli melkoista sählinkiä - kukaan ei oikeen tiennyt mihin mennä, opettajat huuteli tiedoituksia ja oppilaat yritti selvittää, oliko kellään ylipäätänsä mitään tunteja! New Plymouth's Girls Highschool on siis täysin tyttökoulu, ja kaikilla kuuluu olla koulupuku. Koruja ei käytännössä saisi käyttää, mut monet silti yrittää piilottaa käsikoruja hihojen alle ja korvakorut hiusten taakse. Meikkaaminen on myös hieman kyseenalaista - joskus opettajat saattaa marista.

Paikallisten mukaan tää kesä on ollut kaikkien aikojen surkein kesä. Tosin mun mittapuussa 17 astetta ja enimmäkseen auringonpaistetta on enemmän kuin vois pyytää, ainakin Suomeen verrattuna. Tosin tää on jo vähän loppukesää, lämpimin kausi alkaa päättyä. Sää vaihtelee ääripäästä toiseen, koska meri on niin lähellä. Meidän talo on lähellä NP:n keskustaa, joka taas on ihan merenrannassa. Keskusta on yllättävän suuri ja monipuolinen, eli harvoin tarttee lähteä Aucklandiin tai Wellingtoniin tekemään suurempia ostoksia.

Tällä hetkellä Suomi tuntuu tosi kaukaiselta, ja vois jopa sanoa, et jokin jakso mun elämässä on päättynyt ja jäänyt Suomeen. En vois nimittäin tän kauemmas enää päästä.

Luulen myös, et tän vuoden aikana tuun ikävöimään aika yllättäviä asioita. Fazerin ruisleipä maistui tänä aamuna taivaalliselta. Oma äiti on luultavasti kova sana parin kuukauden kuluttua. Mut ikävä on yliarvostettua. Varsinkin kun kaikki on niin hyvin, paremmin kuin vois olla. Voisin kans ennustaa, että en tuu kokemaan kovin voimakasta kulttuurishokkia - Intian jälkeen kestää mitä vaan.

Vaikka viikko on kovin lyhyt aika, niin englanti on alkanut sujua aika mukavasti. Enkä nyt puhu sanoista tai kieliopista, vaan englannin rytmistä ja kuinka se vain on työkalu ihmisten kommunikoinnissa. Sen huomaa siitä, kuinka vaan voi mennä tilanteisiin ilman että ymmärtää yhtään mitään. Kun saa tietynlaisen otteen jostain kielestä, sen ei tarvitse olla täydellistä. Sillä vain ilmaistaan itseään. Ja vaikka puhutaan kielimuurista ja kuinka on ulkopuolinen kaikesta huolimatta, se on vaan ittestä kiinni antaako sen häiritä. Pitää muistaa, et näille ihmisille voi antaa jotain ihan uutta, koska kun puhuu toista kieltä, omistaa myös kokonaisen kulttuurin sen mukana. Tottakai on välillä ihan ulkona, kun kiwit puhuu superswiftly ja aksentti on tolkuton, ja ajattelee, et gee en tuu ikinä tajuumaan yhtään mitään. Mut sen yli pitää päästä. Ja se on vain ja ainoastaan ittestä kiinni. Jos systemaattisesti turvautuu siihen, et on ulkomaalainen ja englanti ei oo oma äidinkieli, niin se vasta on umpikuja. Kielen tulee palvella sen käyttäjää, ei päinvastoin.

Tänään kävelin ekaa kertaa kouluun ja takas. Se ei ollut mikään kovin pitkä matka, mutta kuitenkin. Koulussa sain viimeinkin oman timetablen, joka sisältää samat viisi ainetta koko vuodelle: English, history, PE, painting and photography. Löysin jopa kaikki luokat, vaikka koulurakennuksia on varmaan yheksän. Sen jälkeen tuli aika voittajafiilis - sitä oikeasti pärjää.

Just äsken maistoin lusikallisen marmitea, joka on useimpien kiwien herkkua. Mustaa, paksua tahnaa, joka maistuu vain suolalta. Suolalta. En suosittele.