Terveisiä Wellingtonista! Perjantai aamuna lähdin köröttelemään bussilla kohti pääkaupungin ihmeitä, mukavasti vierähti seitsemän tuntia nenä kirjassa. Ystäväni Saija, afs:n sielunsisko, otti avosylin vastaan pysäkillä. Ja ai kun olikin hämmentävää pölistä suomeksi! Aluksi tuli sellainen epämääräinen puheryöppy, josta ei itsekään meinannut saada tolkkua. Rytmi kun tuntui olevan niin toisenlainen. Tottakai suomeksi käy vielä keskusteluita pään sisällä, mutta sitten kun sitä alkaa tosissaan puhua, kaikki sanat kuulostaa täysin naurettavilta. Mutta ei siinä mitään, nopeasti suomen kieli tuntui taas omalta.
Suunnistettiin ihanaan fidel's cafeen. Welli on todellinen opiskelija-kaupunki - katukuva täynnä toistaan hurmaavimpia pikkukuppiloita, terasseilla tyylikkäitä parikymppisiä lattemukit kädessä. Erityisen lemppariaseman on ansainnut Cuba-street, kaikkine vintagekauppoineen ja pienine putiikkeineen. Jotenkin Wellington muistuttaa omalla hassulla tavallaan Helsinkiä - "you can walk without a map and still stay on the map."
Lauantaina herättiin ihmisten aikoihin, syötiin aamupalaa ja edettiin hitaasti aamuaskareissa. Ulkona paistoi aurinko ja kuten tyypillisesti, windy-welli paljasti todellisen luontonsa tuulisuudessaan. Tallusteltiin läheiseen, Uuden Seelannin ylpeyteen, Weta workshop studioon, joka on tuottanut melko kuuluisiakin elokuvia - etunenässä mainittakoon Lord OfThe Rings, Tintin, King Kong, Avatar, The Lovely Bones ja tuoreena pullana The Hobbit. Tosiaan ei itse studioon päästy, mutta kauppa esitteli joitain tuotteita ja lopuksi nähtiin video koko prosessista. Mielenkiintoista nähdä murto-osa itse elokuvien valmistuksesta, kun kuluttajat on yleensä työnnetty niin hellävaraisesti kaiken keskeneräisen ulkopuolelle että sitä tottuu helposti täydelliseen lopputulokseen. Kaikki ne ulottuvuudet on luotu studion ankeiden, harmaiden seinien sisällä. Kun työntekijöiltä kysyttiin, miksi he tekevät animaatiota työkseen, kaikki antoivat melkein saman vastauksen: "It's the best way to escape from the grey reality."
Iltapäivällä otettiin mittaa afs:n ja toisen vaihtari-järjestön välillä miekoin ja kilvin. Siis kirjaimellisesti. Meille paiskattiin sanomalehti ja teippi käteen, ja ryhdyttiin toteuttamaan taiteellista näkemystämme miekasta. Vastustajapuolen asukokonaisuudet olivat ihan viimeisen päälle, koko tilaisuus toi mieleen larppauksen! Itse taistelu oli armoton. Kaatuneet herätettiin henkiin suklaan voimin. En ihan ymmärtänyt mistä moinen miekkailu perinne, mutta kerrankin sai päästää pienen sisäisen sotilaan valloilleen. Jännitystä toi mukaan ovelat jauhopommit, ja kuten arvata saattaa, komea kuorutus koristi kuontaloamme pelin päätyttyä.
Loppu päivä hengattiin kaupungin sykkeessä. Yhdet kengät tarttui mukaan, tosin hieman kiireellä, sillä tennareideni reijät pohjassa vei alaa enemmän kuin itse pohja. Koitin tosissani silmäillä paria ball-mekkoa, mutta en vielä ihan lämmennyt ajatukselle - onhan tässä vielä vähän päälle kuukausi aikaa. Ja kaiken lisäksi mekkoja pitäisi olla kaksi, ei pelkästään Girl's High balliin vaan myös Boy's High:n. Toiset tytöt on hankkineet mekot Aucklandista tai Sydneystä, mutta eiköhän kolttu löydy lähempääkin. En nää mitään syytä stressata näin reippaasti etuajassa. Vaikeinta on parin saanti tässä pikkukaupungissa, kun tosiaan tytöt ja pojat eri kouluissa eikä oikein missään tekemisissä toistensa kanssa, siis arjen yhteydessä. Toki viikonloput on omistettu erilaisille pippaloille ja siellä tutustuu jopa toisen sukupuolen edustajiin, mutta vieläkin aika moni tyttö ei osaa suhtautua kadulla vastaan käveleviin poikiin - eikä mikään ihme, "it's almost like sightseeing!" Siksi tunsin olevani tosi onnekas, kun yksi mukava poitsu pyysi mua parikseen Boys High:n balliin. Eli innolla odotan, sillä kumpikaan ei osaa tanssia! Eipä ainakaan paineita.
Illalla koitettiin päästä leffaan, mutta epäonneksemme paikkoja oli vain yksi. Kotosalla kateltiin uusiseelantilainen leffa Boy, järin karu kuvaus maori-pojan elämästä 80-luvulla. Tuli vähän valvottua, lojaaleina potter-faneina suoritettiin pottermore hattulajittelu, ja järkytyksekseni jouduin luihuisten taloon! En ymmärrä mikä meni väärin, vastasin mahdollisimman kiltisti ja epä-luihuisesti jokaiseen kysymykseen. Ehkä teen sen varmuuden vuoksi uudestaan, en kerta kaikkiaan voi hyväksyä moista röyhkeää paistinpannuhuitaisua naamaan.
Aamutiskien jälkeen napattiin bussi keskustaan. Siis yhteensä matkustamiseen on kulunut varmaan eniten rahaa tällä reissulla. Wellington ei oo mikään tyhjätaskun ystävä - vaikka kovin koitin säästellä rahaa, mun lompsa huutaa vieläkin tuskasta. Niin paljon painoa pudotti tuona viikonloppuna. Suunnattiin Te Papa-museoon. Ilmainen opiskelijoilta, luckily. Tunteja siellä vierähti tutkiskellen jokaista nurkkausta ja lasiseinää, niin paljon oli nähtävää! Erikoisuutena maanjäristys-talo, josta sai pienen käsityksen mitä täällä aikaisemmin on tapahtunut. Ja mitä tulee myöhemminkin tapahtumaan, sen verran nukkuva vaaranpesäke on tämä maa.
Tuntien askeltamisen jälkeen rojahdettiin elokuvateatterin nahkapenkeille, hieman fiinimpi tunnelma kun rupusessa finnkinossa! Ja hyvänenaika, arvon rouvilla oli viinilasit kädessä. Vaikka teatteri oli tyhjillään, ei siinä kehdannut retkottaa kahdella penkillä. Vähän jo epäiltiin, että oltiin eksytty johonkin yksityistilaisuuksien saliin, mutta ei - ihan tavallinen teatteri oli kyseessä. A Dangerous Method oli ihan oo ja koo, pientä haastetta tosin vanhahtava englanti tarjosi. Ei ollut ehkä ihan oikea mielentila keskittyä täysillä huulten lukuun. Vika ilta Saijan luona, yhyy. Tajuttiin molemmat, kun koulussa alkaa loppukokeet joskus marraskuussa, meillä alkaa loma! Kukaan vaihtareista ei tee loppukokeita täällä, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä koulun kannalta mitä tehdään täällä. Toki englanti täytyy oppia, kun täällä kerran ollaan, mutta muuten aika rennolla ranteella tuo koulu tuossa menee. Eli vikat kuukaudet on omistettu matkaamiselle, ja ai että, silloin kyllä reissataan! Jo tässä vaiheessa mukavasti siroteltuja kontakteja koko maassa, eli mihin vaan suunnataan, aina joku accommodation järjestyy. Että joo, sitä odotellessa. Saija New Plymouthiin next time!
Ja bussissa jälleen. Peppu vielä vähän vaikeroi etelä saaren matkasta, eli vähän päälle kuusi tuntia istumista menee vielä. Sen verran tuoreessa muistissa ne päivät coachin penkillä. Mutta hyvä kirja pelasti senkin matkan. Ihana Welli, hyvästi jää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti