Welli!

Oon ollut flunssassa kotona pari päivää, koittanut puurtaa historian tutkimusta sanakirja toisessa kädessä ja teekuppi toisessa. Lattia kirjaimellisesti kuorrutettu nenäliinoilla. Nenä tukossa ja yskittää. Kerrassaan ankea olo. Kipeenä todella pysähtyy miettimään elämää, ja on sataprosenttisen varma, et kaikki muut jakelee suklaasydämiä kylillä. Tekis mieli käpertyä kärsimyspalloksi, ruikuttaa ja valittaa. Tosin tänään on ihan hyvä päivä hengaa kotikissana - ulkona sataa, ja koulussa on athletics-päivä. Toisin sanoen ne, jotka ei mielellään vuodattais hikeä ja verta pururadalla uskollisina omalle talolle, istuu katsomossa kuus tuntia tekemättä mitään. Hmm. Ehkä tää tulikin ihan hyvään saumaan.

Viikonloppu oli kerrassaan täydellinen. Tosin liian lyhyt sellaiselle kaupungille kuin Wellingtonille. Perjantai iltana lähdettiin ajamaan viittä tuntia kohti itää. En oo eläessäni nähnyt niin monta lammasta ja kukkulaa. 50 000 asukkaan New Plymouth tuntui suurkaupungilta sen jälkeen, kun pysähdyttiin tauoille pikku kaupunkeihin. Kaupungit on kaikki rakennettu vähän samalla periaatteella - yks pääkatu, kaikki muu sen ympärille. Pelottavaa tosin oli, et ihmisiä ei näkynyt missään muualla kuin kaupoissa myyjinä. Muutenkin käsitys väestön jakautuneisuudesta on alkanut pikkuhiljaa muodostua; esimerkiksi Aucklandissa asuu kolmasosa koko maan väkiluvusta!

Lauantaina heti aamusta ajettiin Wellingtonin korkeimmalle vuorenrinteelle. Mun sisko kertoi, että kun britit suunnittelivat pääkaupungin rakentamista, kukaan ei tosiasiassa ollut koskaan käynyt paikan päällä. Wellingtonin sijainti vuorenrinteiden ja merenrannan välissä tuli siis pienenä yllätyksenä kaikille.

Koitettiin siskon kanssa etsiä kaikki parhaimmat vintageputiikit, päheet kahvikuppilat sun muut welli-erikoisuudet! Koska vanhin sisko on just muuttanut keskustaan, tullaan hengaa joku viikonloppu vaan tytsyjen kesken. Ihana welli, vielä kohtaamme!

ps. tää on vanhempi teksti, ennen aucklandia! oon ollut vähän laiska julkaisija..